Sakkojen, oikeudenkäyntikulujen sekä välimies- ja sovittelumenettelyn kulujen vähentäminen henkilöverotuksessa

Tässä ohjeessa käsitellään luonnollisen henkilön itse maksamien sakkojen, rangaistusluonteisten hallinnollisten maksujen, oikeudenkäyntikulujen sekä välimiesmenettelystä ja riitojen sovittelumenettelyistä aiheutuneiden kulujen vähennyskelpoisuutta tuloverotuksessa.

Ohjeessa ei käsitellä kyseisten kulujen vähennyskelpoisuutta elinkeinotulon verotuksessa tai arvonlisäverotuksessa. Ohjeessa ei myöskään käsitellä vahingonkorvauksen perusteella saatujen suoritusten verotusta. Vahingonkorvauksen perusteella saadun suorituksen verotusta käsitellään Verohallinnon ohjeissa Ansiotulojen verotus ja Omaisuuteen kohdistuvat vahingon- ja vakuutuskorvaukset.

Ohjeessa ei myöskään käsitellä tilanteita, joissa työnantaja tai muu taho maksaa edellä mainittuja kuluja työntekijän tai jonkun muun tahon puolesta. Työnantajan työntekijän puolesta maksamia sakkoja ja oikeudenkäyntikuluja käsitellään Verohallinnon ohjeessa Työnantajan työntekijän puolesta maksamien sakkojen ja oikeudenkäyntikulujen verotus.

1 Johdanto 

Henkilölle tulee toisinaan maksettavaksi sakkoja, rangaistusluonteisia hallinnollisia maksuja, oikeudenkäyntikuluja sekä välimiesmenettelystä ja riitojen sovintomenettelystä aiheutuneita kuluja. Kyseiset kulut saattavat liittyä hänen tulonhankkimistoimintaansa tai ne voivat olla hänen elantomenojaan. Kulujen luonteesta riippuen kulut voivat olla vähennyskelpoisia tuloverotuksessa. Tässä ohjeessa käsitellään näiden kulujen vähennyskelpoisuutta luonnollisten henkilöiden tuloverotuksessa.

2 Yleistä menojen vähentämisestä

Tuloverolaissa (1535/1992, TVL) ei ole erityissäännöksiä erilaisten sakkojen, rangaistusluontoisen hallinnollisten maksujen, oikeudenkäyntikulujen tai välimies- ja sovittelumenettelystä aiheutuvien kulujen vähennyskelpoisuudesta. Nimenomaisten säännösten puuttuessa näihin kuluihin sovelletaan menon vähennyskelpoisuutta koskevia tuloverolain yleisiä säännöksiä. Myös oikeuskäytännöllä on keskeinen merkitys arvioitaessa kyseisten kulujen vähennyskelpoisuutta tuloverotuksessa.

TVL 29 §:n 1 momentin mukaan verovelvollisella on oikeus vähentää tuloistaan niiden hankkimisesta tai säilyttämisestä johtuneet menot (luonnolliset vähennykset). TVL 31 §:n 1 momentissa on esitetty luonnollisia vähennyksiä koskeva esimerkkiluettelo, joka ei ole tyhjentävä. Lisäksi TVL 54 §:n 1 momentissa on säädetty erikseen oikeudesta vähentää pääomatuloista niihin kohdistuvat tulonhankkimismenot.

Tuloverolaissa ei ole säädetty tarkemmin, mitä tunnusmerkkejä tulon hankkimisesta tai säilyttämisestä johtuvan vähennyskelpoisen menon tulisi täyttää. Tunnusmerkkejä on siten arvioitava tapauskohtaisesti ja oikeuskäytännöllä on arvioinnissa keskeinen merkitys. Menon vähennyskelpoisuuden arvioinnissa henkilöverotuksessa on olennaista se, onko meno suoritettu todellisessa ja vakaassa tulonhankkimis- tai säilyttämistarkoituksessa (KHO 29.4.2003 taltio 1064). Menon katsotaan johtuvan tulon hankkimisesta, jos se on suoritettu tulon kertymiseksi. Ratkaisevaa on, onko meno välttämätön, tarpeellinen tai muutoin edellytys verovelvollisen saaman tai tavoitteleman tulon kertymiselle tai säilyttämiselle.

Menon vähennyskelpoisuutta arvioitaessa ei ole merkitystä, onko meno tosiasiallisesti johtanut tulon kertymiseen tai säilymiseen (KHO 2012:37). Menon vähennyskelpoisuuden arvionnissa ei lähtökohtaisesti ole merkitystä myöskään sillä, miten suoritettu meno vaikuttaa toisen osapuolen (suorituksen saajan) verotukseen.

Luonnollisten vähennysten käsitettä selvennetään TVL 31 §:n 4 momentissa, jonka mukaan henkilön elantomenot tai verovapaan tulon hankkimisesta johtuneet menot eivät ole vähennyskelpoisia veronalaisista tuloista. Osinkotulon hankkimisesta johtuneet menot ovat kuitenkin säännöksen mukaan verotuksessa kokonaan vähennyskelpoisia siitä huolimatta, että osinkotulo on TVL 33 a–33 d §:n nojalla osittain verovapaata tuloa.

TVL 31 §:n 4 momentissa tarkoitetut elantomenot ovat menoja, jotka syntyvät tulonhankinnasta riippumatta. Elantomenot voivat olla henkilön elämisen ja välillisesti myös toimeentulon kannalta välttämättömiä, mutta ne eivät johdu sinänsä tulonhankkimisesta. Esimerkkeinä vähennyskelvottomista elantomenoista säännöksessä mainitaan asunnon vuokra sekä lasten ja kodin hoidosta aiheutuneet menot.

Verovapaina tuloina pidetään sellaisia tuloja, jotka on säädetty verovapaiksi verolainsäädännössä (esimerkiksi TVL 48 §:n 1 momentin 1 kohdan mukainen oman asunnon luovutusvoitto). Verovapaata on myös tulo, joka on TVL 77 §:n niin sanotun kuuden kuukauden säännön nojalla Suomessa verovapaata tuloa. Tiettyjen tulojen verotusoikeus saattaa kuulua Suomen ja toisen valtion välisen verosopimuksen mukaan tälle toiselle valtiolle eikä Suomella siten ole oikeutta verottaa tuloa. Tällaiset tulot eivät sinänsä ole TVL:n mukaan verovapaita, mutta niihin voidaan soveltaa TVL 31 §:n 4 momentin säännöstä eikä tulonhankkimismenoja siten voida vähentää sellaisesta tulosta, joihin Suomella ei ole verosopimuksen mukaan verotusoikeutta.

Sakkojen, rangaistusluontoisten hallinnollisten maksujen, oikeudenkäyntikulujen sekä välimies- ja sovittelumenettelystä aiheutuvien kulujen vähennyskelpoisuutta arvioitaessa on tehtävä rajanveto sen välillä, onko kyseessä TVL 29 §:n 1 momentissa tarkoitettu tulonhankintaan liittyvä vähennyskelpoinen meno vai TVL 31 §:n 4 momentissa tarkoitettu vähennyskelvoton elantomeno. Lisäksi on arvioitava, onko kyseessä verovapaan tulon hankkimisesta johtunut meno. Jos kulut ovat sidoksissa veronalaisen tulon hankintaan tai sen säilyttämiseen, menot voivat olla verotuksessa vähennyskelpoisia.

Yllä mainitut kulut voivat tulla kokonaan tai osittain vähennettäväksi myös omaisuuden luovutushinnasta luovutusvoittoa tai -tappiota laskettaessa. Tällöin kulut ovat TVL 46 §:n 1 momentissa tarkoitettuja voiton hankkimisesta olleita menoja, jotka vähennetään yhdessä omaisuuden hankintamenon poistamatta olevan osan kanssa omaisuuden luovutushinnasta.

Elinkeinotulon verottamisesta annetun lain (360/1968, EVL) 16 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaan sakot, seuraamusmaksut ja muut sanktionluonteiset maksuseuraamukset eivät ole tulon hankkimisesta tai säilyttämisestä johtuneita menoja. Vastaava säännös sisältyy maatilatalouden tuloverolain (543/1967, MVL) 7 §:n 1 momentin 6 kohtaan.

Edellä mainittuja EVL:a ja MVL:a vastaavia säännöksiä ei ole tuloverolaissa. Sakko, seuraamusmaksu ja muu sanktionluonteinen maksuseuraamus määrätään lainvastaisen teon johdosta. Lainvastaisessa teossa ei ole kyse tulonhankkimistoiminnasta. Rangaistusluontoiset sakot, seuraamusmaksut tai muut sanktionluonteiset maksuseuraamukset eivät siten ole vähennyskelpoisia tulon hankkimisesta tai säilyttämisesta johtuneita menoja henkilöiden tuloverotuksessa. Sakkojen, seuraamusmaksujen ja muiden sanktionluonteisten maksuseuraamusten vähennysoikeus ei siten ole TVL:a sovellettaessa laajempi kuin EVL:a tai MVL:a sovellettaessa.

3 Erilaiset sakot

3.1 Rangaistusluonteinen sakko 

Rangaistusluonteisia sakkoja ovat esimerkiksi rikesakot ja päiväsakot (laki sakon ja rikesakon määräämisestä 754/2010, laki rikesakkorikkomuksista 986/2016, rikoslaki 39/1889). Tässä ohjeessa sakoista puhuttaessa tarkoitetaan rangaistusluonteisia sakkoja.

Sakko on lainvastaisen teon johdosta määrättävä taloudellinen seuraamus. Koska sakko ei johdu tulon hankkimisesta, sakot ovat henkilöverotuksessa vähennyskelvottomia. Lainvastaisen teon johdosta määrättyä sakkoa ei voida pitää henkilöverotuksessa vähennyskelpoisena, vaikka se liittyisi ansiotulona tai pääomatulona verotettavaan tuloon tai se aiheutuisi tällaisen tulon hankkimiseen tai säilyttämiseen liittyvän toiminnan yhteydessä.

Jos samasta asiasta on seuraamuksena sekä sakko että vahingonkorvausvelvollisuus, käsitellään näitä toisistaan erillisinä menoina. Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen (KHO 1979-B-II-571) mukaan tiemestari sai vähentää virkavirheestä määrätyt vahingonkorvaukset ja todistajan palkkiot, mutta samassa yhteydessä määrätty sakko ei ollut vähennyskelpoinen.

Rikosperusteisessa sakossa on kyse tietyn henkilön henkilökohtaisesta teosta ja häneen henkilönä kohdistetusta vaatimuksesta. Sakossa on siten kysymys luonnollisen henkilön henkilökohtaisiin kustannuksiin kuuluvasta menosta. Jos työtehtävien yhteydessä johtuneesta tapahtumasta on sakon lisäksi määrätty maksettavaksi oikeudenkäyntikuluja, arvioidaan oikeudenkäyntikulujen vähennyskelpoisuutta sakosta erillään ohjeen luvussa 5 esitetyn mukaisesti.

3.2 Sopimussakko

3.2.1 Sopimussakkoon verotuksessa yleisesti sovellettavat periaatteet

Sopimussakko liittyy sopimuksen rikkomiseen. Sopimussakko on määrältään sovittu korvaus, jonka sopijaosapuoli sitoutuu maksamaan toiselle osapuolelle seuraamuksena tekemästään sopimusrikkomuksesta. Sopimussakon tarkoituksena on sopimuksen toiselle osapuolelle aiheutuneen haitan ja vahingon korvaaminen.

Sopimussakko on erotettava vahingonkorvauksesta. Vahingonkorvausta maksetaan esine- tai henkilövahingosta sekä muusta taloudellisesta vahingosta. Sopimussakko taas on sopimuksessa sovittu korvaus sopimuksen rikkomisesta eikä sopimussakon määrä sinänsä perustu vahingon määrään.

Sopimussakon maksaja voi vähentää sopimussakon tuloverotuksessa vain, jos se johtuu veronalaisen tulon hankkimisesta tai säilyttämisestä. Koska sopimussakot voivat liittyä erilaisiin tilanteisiin, niiden käsittelyä verotuksessa tarkastellaan kussakin tapauksessa asian yksilöllisten seikkojen pohjalta.

Jos sopimussakon maksamisen perusteena olevalla sopimuksella tavoiteltu tulo on veronalaista pääomatuloa, maksettu sopimussakko on henkilöverotuksessa vähennyskelpoinen pääomatulojen hankkimisesta ja säilyttämisestä johtuneena menona. Sopimuksen liittymisestä veronalaisen tulon hankkimiseen on voitava esittää selvitys.

Jos sopimussakon maksamisen perusteena olevalla sopimuksella tavoiteltu tulo on veronalaista ansiotuloa, maksettu sopimussakko on henkilöverotuksessa vähennyskelpoinen ansiotulojen hankkimisesta johtuneena menona.

Jos sopimussakko liittyy verovapaan tulon hankkimiseen, sopimussakko ei ole vähennyskelpoinen. Sopimussakko ei ole vähennyskelpoinen esimerkiksi, jos sopimuksella tavoiteltu tulo on ollut verovapaasta oman asunnon luovutuksesta saatava tulo tai tavoitellun tulon verotusoikeus kuuluu Suomen ja toisen valtion välisen verosopimuksen mukaan vain tälle toiselle valtiolle eikä Suomella ole siten verosopimuksen mukaan lainkaan oikeutta verottaa tuloa.

3.2.2 Kilpailukieltosopimukseen perustuva sopimussakko verotuksessa

Kilpailukieltosopimuksesta säädetään työsopimuslain (55/2001, TSL) 3 luvun 5 §:ssä. Lainkohdan 1 momentin mukaan työnantajan toimintaan tai työsuhteeseen liittyvästä erityisen painavasta syystä voidaan työsuhteen alkaessa tai sen aikana tehtävällä sopimuksella (kilpailukieltosopimus) rajoittaa työntekijän oikeutta tehdä työsopimus työsuhteen päättymisen jälkeen alkavasta työstä sellaisen työnantajan kanssa, joka harjoittaa ensiksi mainitun työnantajan kanssa kilpailevaa toimintaa samoin kuin työntekijän oikeutta harjoittaa omaan lukuunsa tällaista toimintaa.

Kilpailukiellon rikkomisesta seuraa lähtökohtaisesti vahingonkorvausvelvollisuus. Kilpailukieltosopimukseen voidaan TSL 3 luvun 5 §:n 3 momentin mukaan ottaa määräys vahingonkorvauksen sijaan tuomittavasta sopimussakosta.

Työntekijä voi vähentää verotuksessaan ansiotuloistaan kilpailukieltolausekkeen rikkomisesta johtuneen sopimussakon, jonka hän on maksanut siirryttyään toisen työnantajan palvelukseen. Myös tällaisen korvauksen maksamiseksi otetun lainan korot ovat verotuksessa vähennyskelpoisia. Ansiotulon hankkimiseen liittyvän lainan korko vähennetään kuitenkin pääomatulosta.

Kilpailukieltosopimus voi työsopimuksen lisäksi perustua myös esimerkiksi osakassopimuksen tai yrityskauppasopimuksen ehtoihin. Näihin sopimuksiin liittyvien kilpailukieltosopimuksien rikkomisesta maksettavaksi määrättävä sopimussakko on tuloverotuksessa vähennyskelpoinen meno vastaavin perustein kuin työsopimuslain mukaisessa kilpailukieltosopimuksessa.

Maksetun sopimussakon tai sen rahoittamiseksi otetun lainan korkojen vähentäminen verotuksessa ei edellytä, että velvollisuus maksaa sopimussakkoa on ratkaistu tuomioistuimen päätöksellä.

3.3 Uhkasakko 

Uhkasakko on laissa (uhkasakkolaki 1113/1990) säädetty pakkokeino, joka määrätään tehostamaan viranomaisen asettamaa käskyä tai kieltoa. Uhkasakon asettanut viranomainen voi tuomita uhkasakon maksettavaksi, jos velvoitetta ei ole noudatettu eikä noudattamatta jättämiseen ole pätevää syytä. Uhkasakko ei ole henkilöiden tuloverotuksessa vähennyskelpoinen meno.

4 Hallinnolliset rangaistusluonteiset seuraamusmaksut 

Luonnolliselle henkilölle voidaan määrätä hallintomenettelyssä rangaistusluonteinen seuraamusmaksu lakiin perustuvan julkisoikeudellisen velvollisuuden rikkomisesta tai laiminlyönnistä. Hallinnollisia seuraamusmaksuja ovat muun muassa pysäköintivirhemaksu (laki pysäköinninvalvonnasta 727/2011), ylikuormamaksu (laki ylikuormamaksusta 51/1982) ja joukkoliikenteen tarkastusmaksu (laki joukkoliikenteen tarkastusmaksusta 469/1979). Liikennevirhemaksu on tieliikenteen maksuseuraamus, joka määrätään seuraamukseksi tieliikennelaissa (729/2018) säädetyistä liikennerikkomuksista. Liikennevirhemaksu on korvannut tieliikenteen rikesakon. Liikennevirhemaksu voidaan määrätä seuraamukseksi myös ajoneuvolaissa (1090/2002), ajokorttilaissa (386/2011), liikenteen palveluista annetussa laissa (320/2017) ja vesiliikennelaissa (782/2019) säädetyistä hallinnollisista rikkomuksista.

Hallinnollinen rangaistusluonteinen seuraamusmaksu ei ole sakko. Tällainen rangaistusluontoinen hallinnollinen maksu eroaa myös tavanomaisesta hallinnollisesta maksusta, joka maksetaan vastikkeena viranomaisen tavanomaisesta suoritteesta. Esimerkiksi passihakemuksen käsittelymaksu on tavanomainen hallinnollinen maksu.

Hallinnollinen rangaistusluonteinen seuraamusmaksu ei ole henkilöverotuksessa vähennyskelpoinen meno. Hallinnollinen seuraamusmaksu ei ole tulon hankkimis- tai säilyttämismenona vähennyskelpoinen, vaikka seuraamusmaksuun johtanut tapahtuma olisi tapahtunut työtehtävien yhteydessä. Julkisoikeudellisen velvollisuuden rikkomisessa tai laiminlyönnissä ei ole kyse tulonhankkimistoiminnasta, joten hallinnolliset rangaistusluonteiset seuraamusmaksut eivät siten ole TVL 29 §:n 1 momentin mukaisia tulon hankkimis- tai säilyttämismenoja.

Laiminlyöntimaksu, veronkorotus ja veronkorotuksen sijasta määrättävä myöhästymismaksu (laki verotusmenettelystä 1558/1995, VML ja laki oma-aloitteisten verojen verotusmenettelystä 768/2016, OVML) ovat myös hallinnollisia seuraamusmaksuja. Myöhästymismaksu ja laiminlyöntimaksu eivät ole tuloverotuksessa vähennyskelpoisia menoja (OVML 35 §:n 6 momentti ja 39 §:n 3 momentti sekä VML 22 a §:n 7 momentti ja 33 §:n 6 momentti). Myöskään veronkorotus ei ole vähennyskelpoinen meno tuloverotuksessa.

Veronlisäyksestä ja viivekorosta annetussa laissa (1556/1995) säädetty veronlisäys, viivekorko, viivästyskorko ja huojennettu viivästyskorko eivät ole hallinnollisia seuraamusmaksuja vaan veron määräaikana maksamisen laiminlyönnin perusteella verolle laskettavia viivästysseuraamuksia. Kyseisen lain 10 §:n mukaan veronlisäys, viivekorko, viivästyskorko ja huojennettu viivästyskorko eivät ole tuloverotuksessa vähennyskelpoisia menoja.

5 Oikeudenkäynnistä aiheutuvat kulut

5.1 Oikeudenkäyntikulujen vähentämisestä yleisesti 

Oikeudenkäynnistä aiheutuvia kuluja ovat henkilölle muun ohessa oikeudenkäynnin valmistelusta ja asian tuomioistuimessa ajamisesta sekä asiamiehen tai avustajan palkkiosta aiheutuneet kustannukset.

Oikeudenkäynnin hävinnyt osapuoli on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut (oikeudenkäymiskaaren [4/1734] 21 luvun 1 §). Henkilö voi siten joutua suorittamaan korvausta myös oikeudenkäynnin toiselle osapuolelle aiheutuneesta työstä ja oikeudenkäyntiin välittömästi liittyvästä menetyksestä, kuten ansionmenetyksestä.

Koska oikeudenkäynnistä aiheutuneet kulut voivat liittyä erilaisiin tilanteisiin ja kulut voivat muodostua monilla eri tavoilla, joudutaan oikeudenkäynnistä aiheutuneiden kulujen käsittelyä verotuksessa tarkastelemaan kussakin tapauksessa asian yksilöllisten seikkojen pohjalta. Oikeudenkäyntikulut ovat vähennyskelpoisia menoja henkilöverotuksessa, jos oikeudenkäynti liittyy veronalaisen tulon hankkimiseen tai säilyttämiseen. Vähennyskelpoisuus koskee tällöin sekä verovelvollisen omia että verovelvollisen maksettavaksi määrättyjä vastapuolen kuluja.

Oikeudenkäyntikulut voivat olla vähennyskelpoisia, vaikka oikeudenkäynti ei ole johtanut tavoiteltuun tulokseen eli kanteen nostamisella tavoiteltu veronalainen tulo on jäänyt saamatta tai tulon säilyttäminen toteutumatta. Vähennystä vaativan henkilön on osoitettava, että oikeudenkäynnistä johtuvan kulun suorittamisen tavoitteena on tosiasiallisesti ollut tulon hankkiminen tai sen säilyttäminen.

Henkilö voi saada korvausta oikeudenkäyntikuluista vastapuolelta, vakuutuksesta tai muulta taholta (esimerkiksi työnantajalta). Oikeudenkäyntikulut eivät ole henkilöverotuksessa vähennyskelpoisia siltä osin kuin ne on määrätty hänelle korvattavaksi.

Vastapuolen maksettavaksi määrätyistä oikeudenkäyntikuluista muodostuu verovelvolliselle saatava vastapuolelta. Jos vastapuoli ei esimerkiksi varattomuuden vuoksi pysty maksamaan tuomioistuimen hänen maksettavakseen määräämiä oikeudenkäyntikuluja, kyseessä on verovelvollisen kannalta saatavan menetys. Tällaisen saatavan menetys ei ole henkilöiden tuloverotuksessa vähennyskelpoinen meno.

Tässä ohjeessa oikeudenkäynnistä aiheutuneina kuluina ei pidetä kuluja, jotka syntyvät asian sopimisesta tuomioistuimen ulkopuolella. Asian sopimisesta tuomioistuimen ulkopuolella aiheutuneet kulut voivat liittyä erilaisiin tapahtumiin ja kulut voivat muodostua monilla eri tavoilla. Tämän vuoksi tällaisten kulujen käsittelyä verotuksessa joudutaan tarkastelemaan kussakin tapauksessa asian yksilöllisten seikkojen, tuloverolain säännösten pohjalta ja tässä ohjeessa esitettyjen yleisten kulujen vähentämistä koskevien periaatteiden nojalla.

5.2 Oikeudenkäyntikulujen jaksottaminen 

Tuloverolaissa ei ole säännöksiä oikeudenkäynnistä aiheutuneiden kulujen jaksottamisesta. TVL 113 §:n menon jaksottamista koskevan yleissäännön mukaan menot kohdistetaan sille verovuodelle, jona maksu on suoritettu, jollei erityisestä syystä muuta johdu.

Verovelvolliselle tulee yleensä maksettavaksi omia oikeudenkäyntikuluja (esimerkiksi asianajajan palkkiot) oikeudenkäyntiprosessin aikana. Omia oikeudenkäyntikuluja saatetaan maksaa useassa erässä ja maksut voivat ajoittua useammalle verovuodelle. Verovelvollisen omien ja maksettavaksi määrättyjen vastapuolen oikeudenkäyntikulujen lopullinen määrä on kuitenkin lopullisesti tiedossa vasta lainvoimaisen tuomion yhteydessä. Lisäksi vastapuoli, vakuutusyhtiö tai muu taho voi korvata henkilölle aiheutuneita oikeudenkäyntikuluja.

Koska oikeudenkäyntikulujen lopullinen määrä sekä oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuus on lopullisesti selvillä vasta lainvoimaisen tuomion yhteydessä, ei vähennyskelpoisten oikeudenkäyntikulujen jaksotukseen voida soveltaa TVL 113 §:n mukaista maksuperiaatetta. Tästä syystä oikeudenkäyntikuluja ei voi vähentää tuloverotuksessa ennen lainvoimaisen tuomion saamista, vaikka ne olisi maksettu oikeudenkäyntiprosessin aikana (KVL 262/1975).

Maksetut oikeudenkäyntikulut tulevat verotuksessa vähennettäväksi sinä verovuonna, kun tuomioistuin on antanut lainvoimaisen tuomion ja kulujen korvausvelvollisuus on ratkaistu. Edellä mainittua jaksotusta koskevaa periaatetta sovelletaan sekä omien että maksettavaksi määrättyjen vastapuolen oikeudenkäyntikulujen vähentämisen jaksotukseen. Omien ja vastapuolen oikeudenkäyntikulujen vähentämisedellytyksenä on lisäksi se, että ne on tosiasiassa maksettu.

Jos vähennyskelpoiset oikeudenkäyntikulut kohdistuvat veronalaiseen luovutusvoittoon, tulee oikeudenkäyntikulut kohdistaa kyseiseen luovutustapahtumaan ohjeen luvussa 5.4 esitetyn mukaisesti. Vähennysvaatimuksen voi tässä tapauksessa esittää vasta sen jälkeen, kun lainvoimainen tuomio on saatu ja oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuus on ratkaistu.

Jos vastaaja, vakuutusyhtiö tai muu taho myöhemmin, esimerkiksi ylemmän tuomioistuimen ratkaisun johdosta, korvaa verotuksessa jo aiemmin vähennettyjä oikeudenkäyntikuluja, on aikaisemman vuoden verotusta oikaistava ja verotuksessa vähennyskelpoisten kulujen määrä pienenee. Jos verovelvollinen on ennen lainvoimaista tuomiota jo vähentänyt oikeudenkäyntikuluja, jotka myöhemmin tulevat hänelle korvattavaksi, tulee hänen oma-aloitteisesti antaa tieto asiasta Verohallinnolle verotuksen oikaisua varten.

5.3 Oikeudenkäyntikulujen vähentäminen ansiotuloista 

Oikeudenkäyntikulut voivat olla TVL 29 §:n 1 momentin nojalla vähennyskelpoisia veronalaisten ansiotulojen tulonhankkimismenoja. TVL 29 §:n 1 momentin mukaisia vähennyksiä ei erityisesti kohdenneta sille ansiotulolle, jonka hankkimisesta ne johtuvat. Vähennys tehdään yleisesti ansiotuloista. Ansiotuloja ja niistä tehtäviä vähennyksiä on tarkasteltu lähemmin Verohallinnon ohjeissa Ansiotulojen verotus ja Tulonhankkimiskulut ansiotuloista.

Oikeuskäytännössä oikeudenkäyntikulut on katsottu ansiotuloista vähennyskelpoiseksi tulonhankkimismenoksi, kun yrityksen palveluksesta eronnut työntekijä siirtyi välittömästi eronsa jälkeen toisen saman alan yrityksen toimitusjohtajaksi sekä osakkaaksi ja oikeudenkäynti koski entiseen työsopimukseen sisältyneen kilpailukieltolausekkeen rikkomista (KVL 216/1994).

Oikeudenkäyntikulut ovat vähennyskelpoisia, kun oikeudenkäynnin tarkoituksena on saada päättyneeseen työsuhteeseen liittyviä saamatta jääneitä suorituksia (KHO 18.6.2015 taltio 1744, julkaisematon). Jos henkilön saamat tulot ovat hänen veronalaista ansiotuloaan, oikeudenkäynnistä johtuneet kulut ovat vähennyskelpoisia ansiotulojen tulonhankkimismenoja.

Oikeudenkäyntikulut voivat olla ansiotulosta vähennyskelpoisia tulonhankkimismenoja myös, kun oikeudenkäynnillä on tavoiteltu esimerkiksi veronalaista vahingon- tai vakuutuskorvausta, joka korvaa saamatta jäänyttä ansiotuloa (esimerkiksi työansionmenetystä tai vuosilomakorvausta).

Jos oikeudenkäynti liittyy sekä verovapaaseen että veronalaiseen tuloon, vähennyskelpoiset oikeudenkäyntikulut kohdistetaan lainvoimaisen tuomion perusteella eri tuloille niiden euromäärien mukaisessa suhteessa.

5.4 Oikeudenkäyntikulujen vähentäminen pääomatulosta 

Oikeudenkäyntikulut ovat TVL 54 §:ssä tarkoitettuja veronalaisten pääomatulojen hankkimisesta ja säilyttämisestä johtuvia menoja, jos ne liittyvät pääomatulojen hankkimiseen tai säilyttämiseen. Veronalaista pääomatuloa on omaisuuden tuotto, omaisuuden luovutuksesta saatu voitto ja muu sellainen tulo, jota varallisuuden voidaan katsoa kerryttäneen (TVL 32 §).

TVL 54 §:n mukaisia vähennyksiä ei pääsääntöisesti kohdenneta sille pääomatulolle, jonka hankkimisesta ne johtuvat, vaan vähennys tehdään yleisesti pääomatuloista. Jos oikeudenkäyntikulut kohdistuvat TVL 43 §:n mukaisiin veronalaisiin metsätalouden pääomatuloihin, tällöin oikeudenkäyntikulut vähennetään kuitenkin TVL 56 §:n mukaisesti metsätalouden pääomatuloon kohdistuvina vähennyskelpoisina menoina.

Oikeudenkäyntikulut johtuvat pääomatulojen hankkimisesta esimerkiksi silloin, kun vuokranantaja on ryhtynyt oikeudenkäyntiin periäkseen vuokraa oikeusteitse ja varmistaakseen näin vuokratulojen saamisen. Vähennyskelpoisia ovat myös vuokranantajan muut vuokrasuhteeseen liittyvien oikeudenkäyntien kulut, kuten vuokrasopimuksen irtisanomisesta, vuokralaisen häätämisestä ja vuokra-asunnon remontista johtuneet oikeudenkäyntimenot.

Myös silloin, kun oikeudenkäyntiin on ryhdytty pääomatuloihin liittyvän veronalaisen vahingonkorvauksen hankkimiseksi, oikeudenkäyntikulut ovat vähennyskelpoisia pääomatulon tulonhankkimismenoja.

Oikeuskäytännössä on katsottu, että oikeudenkäynti aloitettiin pääomatulojen saamisen varmistamiseksi ja säilyttämiseksi, kun päätoiminen sijoittaja nosti kanteen estääkseen osakeomistuksensa arvon ja osakkeista tulevaisuudessa saatavan tuoton alenemisen (KHO 2012:37). Oikeudenkäynnin pääasiallinen tarkoitus oli turvata henkilön pääomatulona verotettavia taloudellisia etuja. Asiassa ei ollut merkitystä sillä, että oikeudenkäynti ei johtanut henkilön tavoittelemaan tulokseen.

Tuloverolain nimenomaisen säännöksen mukaan omaisuuden luovutuksesta saadun voiton määrä lasketaan siten, että luovutushinnasta vähennetään poistamattoman hankintamenon lisäksi voiton hankkimisesta olleet menot (TVL 46 §:n 1 momentti). Jos oikeudenkäyntikulut liittyvät veronalaisen luovutusvoiton hankintaan, oikeudenkäyntikulut ovat TVL 46 §:n 1 momentissa tarkoitettuja kyseisen luovutusvoiton hankkimisesta olleita menoja, eikä kuluja tällöin saa vähentää TVL 54 §:n 1 momentin mukaisina tulonhankkimismenoina. Luovutusvoiton laskemista ja hankintamenon määräytymistä on tarkasteltu lähemmin Verohallinnon Omaisuuden luovutusvoitot ja -tappiot luonnollisen henkilön tuloverotuksessa.

Jos oikeudenkäynti liittyy kaupan purkamiseen ja lainvoimaisen tuomion perusteella kauppa puretaan, ei verovelvolliselle muodostu luovutusvoittoa, josta oikeudenkäyntikulut voisi vähentää. Tällöin oikeudenkäyntikulut lisätään kaupan purun kohteena olleen omaisuuden hankintamenoon ja kulut tulevat vähennettäväksi tulevaisuudessa kyseisen omaisuuden luovutuksen yhteydessä (KHO 18.6.2015 taltio 1747, julkaisematon). Vastaavasti, jos oikeudenkäynti liittyy omaisuuden hankintaan, oikeudenkäyntikulut lisätään osaksi hankitun omaisuuden hankintamenoa. Edellä mainituissa tilanteissa verovelvollisella ei ole oikeutta valita oikeudenkäyntikulujen vähentämistä TVL 54 §:n 1 momentin mukaisina tulonhankkimismenoina, vaan kulut lisätään osaksi omaisuuden hankintamenoa.

Silloin kun oikeudenkäynti liittyy kauppahinnan alentamiseen ja lainvoimaisen tuomion perusteella kauppahintaa alennetaan, vähennetään verovelvollisen maksamat oikeudenkäyntikulut samassa yhteydessä kuin alkuperäisen luovutusvoiton verotus tulee oikaistavaksi. Kauppahinnan alentamisen yhteydessä verovelvollinen voi, säädettyjen muutoksenhakuaikojen rajoissa, vaatia verotusta muutettavaksi kauppahinnan alennuksen vuoksi ja tässä yhteydessä hän voi vaatia myös oikeudenkäyntikulujen vähentämistä. Jos luovutusvoiton oikaistussa laskennassa hankintamenona kuitenkin käytetään hankintameno-olettamaa, ei oikeudenkäyntikuluja saa hankintameno-olettaman lisäksi enää vähentää.

Jos oikeudenkäynti liittyy lisäkauppahinnan maksamiseen ja lainvoimaisen tuomion perusteella lisäkauppahintaa maksetaan verovelvolliselle, hän voi vähentää oikeudenkäyntikulut osana lisäkauppahinnan luovutusvoiton laskentaa. Jos lisäkauppahinnan luovutusvoiton laskennassa hankintamenona käytetään hankintameno-olettamaa, ei oikeudenkäyntikuluja saa hankintameno-olettaman lisäksi enää vähentää.

Jos oikeudenkäynti liittyy erilaisiin tuloihin, vähennettävät oikeudenkäyntikulut kohdistetaan lainvoimaisen tuomion perusteella eri suorituksille niiden euromäärien mukaisessa suhteessa.

5.5 Vähennyskelvottomat oikeudenkäyntikulut

5.5.1 Elantomenoihin kohdistuvat oikeudenkäyntikulut

Oikeudenkäyntikulut ovat lähtökohtaisesti TVL 31 §:n 4 momentissa tarkoitettuja elantomenoja, joten ne eivät ole verotuksessa vähennyskelpoisia, jos verovelvollinen ei osoita niiden liittyvän tulon hankkimiseen tai säilyttämiseen.

Pesänselvitykseen, perinnönjakoon ja ositukseen liittyvät kulut eivät ole tuloverotuksessa vähennyskelpoisia menoja, koska tällaiset kulut ovat vähennyskelvottomia elantomenoja (KHO 16.11.1999 taltio 3072). Vastaavasti näitä tilanteita koskevat oikeudenkäyntikulut ovat vähennyskelvottomia elantomenoja.

Samassa oikeudenkäynnissä voidaan käsitellä sekä veronalaisen tulon hankintaan että elantomenoihin liittyviä asioita. Tällöin oikeudenkäyntikuluista veronalaisen tulon hankintaan liittyvät kulut ovat vähennyskelpoisia ja elantomenoihin kohdistuvat kulut ovat puolestaan vähennyskelvottomia. Oikeudenkäyntikuluja saa tällaisessa tapauksessa vähentää kuitenkin enintään hankittavan veronalaisen tulon määrään saakka. Veronalaisen tulon hankintaan kohdistuvista oikeudenkäyntikuluista tulee verovelvollisen esittää pyydettäessä luotettava selvitys.

5.5.2 Verovapaan tulon hankkimisesta aiheutuneet oikeudenkäyntikulut

Kun oikeudenkäynnillä tavoiteltu tulo on verovapaa, siihen kohdistuvat menot eivät ole vähennyskelpoisia. Oikeudenkäyntikuluja ei siten voida vähentää, jos ne kohdistuvat verovapaan tulon hankkimiseen (TVL 31 §:n 4 momentti).

Oikeudenkäyntikulut eivät ole vähennyskelpoisia, jos niillä tavoitellun tulon verotusoikeus kuuluu Suomen ja toisen valtion välisen verosopimuksen mukaan vain tälle toiselle valtiolle eikä Suomella ole verosopimuksen mukaan lainkaan oikeutta verottaa tuloa. Oikeudenkäyntikuluja ei voida myöskään vähentää, jos kanteen nostamisella tavoiteltu tulo on TVL 77 §:n niin sanotun kuuden kuukauden säännön nojalla Suomessa verovapaata tuloa.

Oikeudenkäyntikulut ovat vähennyskelvottomia, kun oikeudenkäynnin tarkoituksena on saada TVL 78 §:ssä tarkoitettu verovapaa vahingonkorvaus tai siihen verrattava korvaus (KHO 2015:169). Lainkohdassa tarkoitettu korvaus on veronalaista vain, jos se on saatu veronalaisen tulon sijaan tai korvaukseksi elatuksen vähentymisestä.

Jos oikeudenkäynnin johdosta saatu tulo on osittain verovapaa, verovapautta vastaavaa osuutta ei voi vähentää verotuksessa. Tällöin oikeudenkäyntikulut jaetaan saadun tulon suhteessa vähennyskelpoiseen ja vähennyskelvottomaan osuuteen. Jos esimerkiksi irtisanottu työntekijä on saanut saman oikeudenkäynnin johdosta verovapaan vahingonkorvauksen lisäksi muita suorituksia, kuten ansiotulona verotettavaa irtisanomiskorvausta ja pääomatulona verotettavaa viivästyskorkoa, vähennettävät oikeudenkäyntikulut kohdistetaan eri suorituksille niiden euromäärien mukaisessa suhteessa.

Osinkotuloon kohdistuvat tulonhankkimismenot ovat kuitenkin täysimääräisesti vähennyskelpoisia, vaikka osinkotulo on osittain verovapaata tuloa (TVL 31 §:n 4 momentti). Siten myös osittain verovapaan osinkotulon hankkimisesta tai säilyttämisestä johtuneet oikeudenkäyntikulut ovat kokonaan vähennyskelpoisia.

5.5.3 Rikosoikeudenkäyntien kulut

Oikeuskäytännön mukaan vähennyskelvottomia ovat rikosoikeudenkäyntikulut, koska ne eivät johdu henkilön työstä eivätkä ne siten ole vähennyskelpoisia tulon hankkimisesta ja säilyttämisestä johtuneita menoja (KHO 1988-B-556). Vähennyskelvottomia ovat myös kurinpitomenettelyyn liittyvät asianajopalkkiot (KHO 1988-B-550). Myöskään virka- tai työsuhteessa aiheutuneet rikosperusteiset oikeudenkäyntikulut eivät ole virkamiehen tai työntekijän veronalaisen ansiotulon hankkimisesta tai säilyttämisestä johtuvia menoja.

5.5.4 Verotusta koskevien oikeudenkäyntien kulut

VML 7 §:n mukaan verovelvollisen on annettava Verohallinnolle veroilmoitus. Veroilmoituksen täyttämisestä ja antamisesta Verohallinnolle on kyse henkilökohtaisesta lakisääteisestä velvollisuudesta ja tällaisen velvollisuuden täyttämisestä aiheutuvat kulut ovan henkilön omalle vastuulle kuuluvia vähennyskelvottomia elantomenoja (KHO 20.4.2016 taltio 1508). Kyseiset kulut eivät siten ole henkilöverotuksessa vähennyskelpoisia.

Vastaavasti veroasioiden ajamisesta tuomioistuimessa aiheutuneet oikeudenkäyntikulut eivät ole henkilöverotuksessa vähennyskelpoisia. Myöskään tuomioistuinkäsittelyä edeltävästä oikaisuvaatimusvaiheesta aiheutuneet kulut eivät ole vähennyskelpoisia tuloverotuksessa. Tällaiset kulut ovat aina henkilöiden tuloverotuksessa vähennyskelvottomia elantomenoja.

Oikaisulautakunnan tai hallinto-oikeuden päätöksen lopputuloksella ei ole vaikutusta verotusta koskevien oikeudenkäyntikulujen vähennyskelvottomuuteen.

6 Välimies- ja sovittelumenettelyistä aiheutuvat kulut 

Välimiesmenettely (laki välimiesmenettelystä 967/1992) on tuomioistuimelle vaihtoehtoinen riidanratkaisumenettely, jossa kiistanalaisen asian tutkivat ja lopullisesti ratkaisevat tehtävään valitut yksityishenkilöt eli välimiehet. Menettelystä on yleensä sovittu etukäteen osapuolten keskinäisessä sopimuksessa.

Välimiesmenettelyssä olleen asian hävinnyt asianosainen määrätään pääsääntöisesti maksamaan välimiesmenettelyn kustannukset, elleivät osapuolet ole muuta sopineet. Syntyviä kustannuksia ovat esimerkiksi välimiesten palkkiot, matkakulut ja muut vastaavat kulut, mahdollisen välimiesmenettelyä hallinnoiman tahon perimä hallinnointimaksu sekä asiantuntijoiden käyttämisestä ja muusta menettelyn aikana tarvitusta avusta aiheutuneet kulut.

Välimiesmenettelyn lisäksi riita-asiat voidaan sovitella vapaaehtoisesti tuomarin johdolla yleisessä tuomioistuimessa (ns. tuomioistuinsovittelu, laki riita-asioiden sovittelusta ja sovinnon vahvistamisesta yleisissä tuomioistuimissa 394/2011) tai puolueettoman sovittelijan avulla tuomioistuimen ulkopuolisessa sovintomenettelyssä (laki rikosasioiden ja eräiden riita-asioiden sovittelusta 1015/2005). Sovittelumenettelyssä osapuolet vastaavat itse sovittelusta aiheutuneista kuluista. Kuluja syntyy esimerkiksi tuomioistuimen ulkopuolisen sovittelijan palkkiosta ja kuluista, sovittelijan mahdollisen avustajan palkkiosta ja kuluista sekä osapuolen oman avustajan palkkiosta ja kuluista.

Edellä luvussa 5 oikeudenkäyntikuluista esitettyjä periaatteita voidaan soveltaa myös välimies- ja sovittelumenettelyjen kulujen vähennyskelpoisuuden arviointiin. Jos välimies- tai sovittelumenettelystä aiheutuneet kustannukset johtuvat veronalaisen tulon hankkimisesta tai säilyttämisestä, kulut ovat verotuksessa vähennyskelpoisia.

Jos asianosaiset ratkaisevat asian ilman välimiesmenettelyn saattamista loppuun, arvioidaan aiheutuneiden kulujen vähennyskelpoisuus tuloverolain yleisten säännösten ja tässä ohjeessa esitettyjen yleisten kulujen vähentämistä koskevien periaatteiden nojalla.

johtava veroasiantuntija Tero Määttä

johtava veroasiantuntija Olavi Tuomi