A Oy oli X-konsernin operatiivisten yhtiöiden rahoituksen järjestämistä varten perustettu erillisyhtiö. A Oy:llä ei ollut työntekijöitä, ja sen toiminta rajoittui operatiivisten yhtiöiden rahoituksen järjestämiseen. Ennakkoratkaisuhakemus koski tilannetta, jossa rahoittajana ja lainanantajana toimiva suomalainen pankki myönsi A Oy:lle luottolimiitin. Operatiiviset yhtiöt myivät asiakassaatavansa A Oy:lle nimellisarvolla, ja saatavat olivat A Oy:n ottaman rahoituksen vakuutena. Saatavien omistusoikeus ja luottoriski siirtyivät operatiivisilta yhtiöiltä A Oy:lle. Saatavista saadut asiakasmaksut ohjattiin A Oy:n nimissä pidettävälle tilille, ja maksuja käytettiin rahoituksen takaisinmaksuun. Vastuu saatavien hallinnoinnista ja perinnästä jäi operatiivisille yhtiöille, jotka veloittivat hakemuksen mukaan A Oy:ltä verollisen hallinnointipalkkion. Myös suhteessa pankkiin järjestelyn edellytyksenä oli se, että saatavien hallinnoiminen ja periminen eivät kuuluneet A Oy:lle. Operatiivisten yhtiöiden kanssa tehdyn hallinnointisopimuksen voimassaolo oli pankin lainalimiitin noston edellytys, ja hallinnointisopimuksen lakkaaminen oli pankin myöntämän rahoituksen irtisanomisperuste.
Pankki veloitti A Oy:ltä korkoa, joka muodostui luottolimiitin käytetyn määrän viitekorosta ja marginaalista, sekä commitment fee -palkkion limiitin käyttämättömästä osuudesta. A Oy veloitti vastaavasti korko- ja commitment fee -kulut operatiivisilta yhtiöiltä.
Keskusverolautakunta totesi, että A Oy:n operatiivisille yhtiöille saamisista maksamat varat eivät olleet lainaa, joka operatiivisten yhtiöiden olisi maksettava takaisin, vaan vastiketta asiakassaatavien lopullisesta myynnistä. A Oy:n ja operatiivisten yhtiöiden välillä ei siten ollut minkäänlaista luottosuhdetta, eikä korko- ja commitment fee -veloituksia voitu pitää A Oy:n saamana korvauksena luottojen myöntämistä koskevan palvelun suorituksesta.
A Oy ei niin ikään suorittanut operatiivisille yhtiöille vastiketta vastaan liiketoimia, joilla siirrettäisiin varoja tai täytettäisiin tällaisten siirtojen erityisiä ja olennaisia tehtäviä. A Oy:n operatiivisilta yhtiöiltä tekemiä veloituksia ei siten voitu pitää myöskään A Oy:n saamana korvauksena arvonlisäverodirektiivin 135 artiklan 1 kohdan d alakohdassa tarkoitetuista saamisia koskevista liiketoimista eikä arvonlisäverolain 42 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitetusta maksuliikkeestä.
Hakemuksen mukaan A Oy ei vastannut operatiivisilta yhtiöiltä ostamiensa saamisten hallinnoimisesta ja perimisestä, eikä yhtiö vapauttanut operatiivisia yhtiöitä saamisten perimistoimista ja kotiuttamisesta. Järjestelyssä ei siten ollut katsottava olevan kysymys unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä tarkoitetusta vastikkeellisesta factoring-toiminnasta, jossa luovutuksensaaja korvausta vastaan huolehtisi saamisten perimisestä.
Kun A Oy osti operatiivisilta yhtiöiltä saamiset niiden nimellisarvoon, A Oy:lle ei muodostunut vastiketta pääoman luovuttamisesta operatiivisille yhtiöille. Siltä osin kuin A Oy edelleenveloitti operatiivisilta yhtiöiltä pankin perimän koron ja commitment fee -palkkion, keskusverolautakunta katsoi, ettei ollut osoitettavissa sellaista A Oy:n operatiivisten yhtiöiden hyväksi suorittamaa palvelua, jonka todellisena vastasuorituksena kyseisiä veloituksia voitaisiin pitää. Hakemuksessa tarkoitetut korko- ja commitment fee -veloitukset eivät olleet A Oy:n saamaa vastiketta palvelun myynnistä, vaan arvonlisäveron soveltamisalan ulkopuolelle jääviä eriä. A Oy:n ei ollut suoritettava kyseisistä operatiivisilta yhtiöiltä tekemistään veloituksista arvonlisäverolain 1 §:n 1 momentin 1 kohdan nojalla arvonlisäveroa.
Ennakkoratkaisu ajalle 23.9.2026–31.12.2027
Arvonlisäverolaki 1 § 1 mom 1 kohta, 17 §, 18 § 2 mom, 41 § ja 42 §
Yhteisestä arvonlisäverojärjestelmästä annettu neuvoston direktiivi 2006/112/EY 2 artikla 1 kohta c alakohta, 9 artikla, 24 artikla 1 kohta sekä 135 artikla 1 kohta b ja d alakohta
(Ei lainvoimainen)